Lasteni Isä haudattiin tänään.
Tyhjä olo, katkerakin.Surullinen.

Kiitos kaikille tuesta ja myötäelämisestä, etenkin Siskolleni, joka on tukeni ja turvani, -jälleen kerran.
Niinkuin silloin 1993, kun hautasimme esikoisemme.

Näin ei pitänyt käydä.
Tarkoituksena oli kummankin aloittaa uusi -parempi?- elämä. Nyt olimme jo ystäviä, oltuamme erossa pari viikkoa, niin minä ainakin koin.

Hän sairasti, mitä, se ei ole vielä selvinnyt.
Hän haki apua terveyskeskuksesta, häntä käytettiin päivystyksessä lauantaina ja sunnuntaina: sai särkylääkettä kumpanakin päivänä ja kotiin, jonne hän menehtyi sunnuntai ja maanantai välisenä yönä 17.-18.2.
Vaivathan olivat jatkuneet jo kauan, päänsärkyä hoidettiin vanhojen, ainakin 4v, röntgenkuvien perusteella pelkkinä niskarangan kulumina. Joku lääkäri ei pitänyt edes aiheellisena kirjoittaa kunnon särkylääkereseptiä.
Hän ajoi ystävänpäivänä ojaan, kun sai tajuttomuuskohtauksen. Ambulanssi kävi ja vei miehen kaupungille, aikoi jättää liikennevaloihin. Ambulanssimiehet huomasivat edes, ettei jalka noussut  pienen kinoksen yli, ottivat uudestaan kyytiin ja veivät terveyskeskukseen.
Kokeiden ottoa ja lähete neurologille: ensimmäinen lääkäri, joka toimi. Ilmeisesti sama lääkäri oli soittanut miehelle lauantaiaamuna ja kehoittanut menemään päivystykseen, jos vain tuntuu siltä.
Ja hän meni, mutta laihoin eväin sieltä palasi.
Nyt ainakin tutkitaan ruumiinavauksessa kunnolla, mikä Häntä vaivasi.

Terveyskeskuksesta ei aikaa saa: miehelle se luvattiin 3.3. silloin 14.2.
Meidän alueen terveyskeskusavustaja, jolta aikoja tilataan, tuntuu pikku hitleriltä, hän päättää, kuka saa ja mitä saa. Ehkä avun tarvitsijoita on liikaa tälle lääkärimäärälle.
Rikkaana miehenä asia olisi jo varmasti hoidossa.  Köyhä muusikko...... tuottamaton ihminen, mitä väliä.
Itselläni on sellainen työpaikkakassa, joka korvaa lääkärikäynnit 80%sesti.Mutta sitä ei saa käyttää toisen hyväksi.

Otin tänään yhteyttä potilasasiamieheen. Vaikkei valittaminen ihmistä takaisin tuo, haluan, että joku herää.
Jos herää. Toivon niin.

Elämä jatkuu.
Itse kyllä pärjään surun (ja syyllisyyteni) kanssa, mutta lapset, -heillä ei ole enää isää. Jonka kainaloon käpertyä ja joka heitä väsymättä silittää ja rakastaa.